En ole Charlie. Painukaa vittuun

Samaa peliä pelattiin 1914, kun meitä vaadittiin yhdistymään "saksmanneja" vastaan, tai pari vuotta sitten Merahin ammuskelujen aikaan ja nyt soi taas sama virsi. Pomot ja työläiset, vangit ja vartijat, kytät ja konnat, rikkaat ja köyhät, kaikki käsikkäin kansallisessa surussa. Tänään ei ole luokkia, ei aitoja ihmisten välillä eikä barrikadeja, vaikka satatuhatta ihmistä kaikkialta Ranskasta (ja muualta) marssii kaduilla. Mutta kuka oikein hyötyy tästä? Ei ainakaan Pariisin ja maailman kaduilla elävä roskaväki. Yht’äkkiä valtioterrorismi, republikaaninen ja demokraattinen terrorismi, käteisterrorismi jne. vuodattaa krokotiilinkyyneleitä ja pääsee esiintymään suurena hyvänä, kun jihadistit tarjoavat hopealautaselta tilaisuuden siihen. Sitten kaikki "puolustavat tasavallan arvoja ja ilmaisuvapautta". Pelkkää paskaa meille, jotka haluamme tuhota kaikki uskonnot ja viedä ilmaisuvapauden kaikilta noilta, jotka kulkevat kravateissa, kaavuissa tai missä tahansa muussa univormussa tai aatelisarvossa.

Jokainen puolue ja järjestö, jokainen mahdollinen ja kuviteltu suuntaus, myös libertaarit, suoltavat valmiiksi pureskeltua tarinaa "barbaareista" hyökkäämässä "rauhanomaista yhteiseloamme" vastaan.

Mutta mikä oikein on barbaari?

Pureskellaan hetki tuota sanaa, jonka alkuperä on kreikan barbaros ("muukalainen"). Muinaiset kreikkalaiset kuvasivat sanalla niitä kansoja, jotka eivät olleet osa heidän sivilisaatiotaan, jota määritti hellenistinen kieli ja uskonto. Barbaari on näin ollen toinen, joku joka ei syö samaa soppaa tai samassa pöydässä. "Jokainen kutsuu barbaarisuudeksi sitä mikä ei noudata hänen tapojaan", sanoi Montaigne. Kuten olemme toisaalla sanoneet, emme tunne barbaareja, vain yksilöitä, jotka koittavat selviytyä tämän kuolettavan sivilisaation keskellä. Emme tiedä mitään ulkopuolta, ulkopuolisia toki, mutta he eivät voisi olla yhtään sen enempää sisällä kuin mitä ovat jo nyt.
Tämän päivän "barbaarit" ovat kaukana mistään sivilisaation ulkopuolesta, vaikka sellaisen vakuuttelijat tuntuvat kovin varmoilta asiansa suhteen. Aivan kuten kuuluisassa "Barbaarijengin tapauksessa", ne ovat puhtaita sivilisaation tuotteita. Ne tuntevat sen koodit, käyttävät sen välineitä eivätkä ole niin kovin erillään julkisista häpäisijöistään. Pohjimmiltaan sillä ei ole kauheasti väliä pukeutuvatko tappajat vihreään vai mustaan univormuun, huutavatko he "kauan eläköön demokratia" vai "Jumala on suuri", kantavatko he trikoloria vai jihadistilippua, onko heillä yleisen mielipiteen tuki vai ei, salliiko laki heidän tekemänsä teurastukset ja tappavatko ne meidät valistuksen vai taantumuksen nimissä. Heidän hirtehiset hirmutekonsa asettavat heidät kaikki samalle tasolle sillä hetkellä, kun he vievät yksilöltä kyvyn toteuttaa itseään omalla tavallaan.

Terrorismi ei ole barbaarinen vaan pikemminkin hyvin sivistynyt käytäntö. Eikö demokratia syntynytkin Terrorista? Tästä syystä terroria vastaan tulee taistella aivan kuten sivilisaatiota vastaan, joka sen siitti ja joka sitä tarvitsee, oli kyse sitten "syyskuun murhista" 1792, kuolettavista vankeustuomioista tai islamilaisesta valtiosta. Keitä ovat nämä kravattikaulaiset siat, jotka lähettävät armeijansa hyökkäämään Keski-Afrikan, Afganistanin tai muiden paikkojen väestöjen kimppuun ja antavat sitten oppitunteja pasifismista, kun kaksitoista ihmistä murhataan Pariisissa? Niitä samoja tapauksia, jotka ilmestyvät televisioruutuihin vuodattamaan muutaman halvan kyyneleen voittaakseen (tai ollakseen häviämättä) muutaman surkean prosenttiyksikön yhtä surkeassa mielipidemittauksessa.

Emme ole tänään yhtään sen enempää Charlie kuin mitä olimme eilenkään. Kuolema ei tee eilisen vihollisistamme tämän päivän ystäviämme. Ei ole tapojemme mukaista itkeä (edes epämääräisen vaihtoehtoisten tai libertaaristen) journalistien tai kyttien haudoilla, sillä olemme jo pitkään pitäneet mediaa ja poliisia tämän sivistyneen terrorismin kahtena keskeisenä aseena: tuottamalla samaan aikaan sekä mukautuvuutta että tukahduttamista ja vankilaa. Sen takia emme suostu huutamaan sutta toisten susien tai edes lampaiden kanssa.

Pedot, jotka patistavat meitä huutamaan kuorossa kanssaan, julistamaan "Je suis Charlie", ovat samoja pukupetoja, jotka ovat vastuussa karmeiden ryhmien ja liikkeiden kuten Al-Qaidan ja ISISin noususta. Ne olivat läntisten demokratioiden entisiä liittolaisia aikaisempia vihollisia vastaan, kunnes niistä tuli päivän geostrategisia vihollisia. Oikeustaloissa, poliisiasemilla ja vankiloissa nuo samat kusipäät tappavat, vangitsevat, silpovat ja ruhjovat kaikkia niitä, jotka eivät seuraa pampuniskujen ja koulutuksen määräämää polkua. Samat sivistyneet olennot, jotka eivät välitä vaikka päivittäin heidän rajoilleen tulee ihmisiä yrittämään pakoon kurjuutta ja sotaa, jonka nuo niin sivistyneet ihmiset ja heidän päivän vihollisensa ovat aiheuttaneet.

Meillä ei ole mitään halua antaa näiden samojen ihmissaastojen sivistää ja hävittää meitä yhtään enempää, vielä vähemmän seisoa heidän rinnallaan. Haluamme seisoa rinnakkain heitä vastaan ja kaikkia niitä vastaan, jotka erilaisten uskonnollisten, poliittisten, yhteisöllisten, luokkaharmonisten, sivistyneiden ja nationalististen verukkeiden varjolla pitävät meitä pelkkinä järjettömän ja surkean shakkilaudan uhrattavina nappuloina. Niin tänään kuin eilenkin on hyvä muistaa Rudolf Rockerin sanat, kun hän sanoi, että "kansallisvaltiot ovat pelkkiä poliittisia kirkkoja. Niin sanottu kansallinen tietoisuus ei ole ihmisissä syntyjään vaan se täytyy heihin istuttaa. Se on uskonnollinen käsitys. Ihminen on saksalainen, ranskalainen tai italialainen aivan kuten ihminen on katolilainen, protestantti tai juutalainen."

Tarkoitus ei kuitenkaan ole vähätellä näiden Allahin typerysten, itsensä alistamisen ja moraalisen masokismin rakastajien aiheuttamaa vaaraa. Vaikka meitä lannistaa heidän kykynsä värvätä liki missä tahansa ja iskeä tuolla ja täällä, meidän täytyy kysyä itseltämme näihin asioihin liittyviä kysymyksiä, jotta voimme päästä ulos tästä turhautumisesta. Tässä tapauksessa meidän ei tule langeta jokaiseen seireeniin, joka vain haluaa hajottaa meitä entisestään, joka haluaa leimata kokonaisen väestön vain äärettömän pienen porukan tekojen johdosta, jotta he saavuttaisivat niin kovasti haluamansa "sivilisaatioiden yhteentörmäyksen", joka ei ole muuta kuin sisällissota, jonka seuraukset meille kaikille ovat tuntemattomat.

Mitä tulisi sanoa siitä siivoojasta, joka ammuttiin täyteen luoteja, teloitettiin kylmäverisesti, ilman että häneltä edes kysyttiin mitään? Kuka on kiinnostunut hänestä? Hänellä tuskin oli twittertiliä, ei pääsylippua moderniin spektaakkeliin, ei nimeä, ei kasvoja, ei kaveria puhumassa telkkarissa puolestaan. Hän ei ollut Charlie. Hän oli vain oheisvahinko muutaman jumalahullun räiskinnässä. Hän on aivan kuten niin monet juuri nyt, aivan kuten miljoonat valtioiden oheisvahingot kaikkialla maailmassa. Tänään ajattelemme häntä.

Jos jokin on varmaa niin se, että ruton ja koleran välillä on turha valita. Se on kuin valinta jonkin jumalan ja hänen teurastavan, ristiinnaulitsevan tai murhaavan profeettansa ja paskavaltion ja sen murhaavien kyttien ja sotilaiden välillä. Emme suostu valitsemaan orjuuden ja alistuksen eri muodoista. Valintamme tulee vain itseltämme ja valitsemme vapauden.

Tänä toivottomana aikana meidän täytyy vastustaa väitettyä "kansallista yhtenäisyyttä", sisällissotaa, fanaatikkojen jihadia ja valtioiden "siistejä sotia". Vastustamme niitä nostamalla esiin sosiaalisen sodan, kunnes koko näyttämö on tulessa.

Muutamat anarkistit
7. tammikuuta 2015

[Translation : Takku.net.]