Suomi

Pariisi, ja siinä mukana koko maailma, heräsi tänä aamuna makaaberiin ruudinkatkuun. Jotkut uskonnolliset fanaatikot – eivät ensimmäisiä eivätkä viimeisiä – olivat avanneet tulen satiirilehti Charlie Hebdon viikkokokouksessa. Kaksitoista kuollutta ja useita loukkaantuneita, joista suurin osa tunnettuja toimittajia ja pilapiirtäjiä. Oli siellä myös muutama poliisi, joille maksetaan ammutuksi tulemisesta. Jotain vanhoja sotahaukkoja lukuunottamatta ensireaktio hyökkäykseen oli empatia. Terroriteko oli verisin sen jälkeen, kun fasistit Algerian sodan aikana hyökkäsivät Strasbourgin ja Pariisin väliä kulkeneeseen junaan 18. kesäkuuta 1961. Tekijöiden päättäväisyys ja kylmähermoisuus herättää silkkaa kauhua. Kauhua ei vähennä uskonkiihko, joka yhä enemmän estää suurta osaa ihmiskunnasta ajattelemasta ympäröivää maailmaa. Meitä, anarkisteja ja vallankumouksellisia, hirvittää myös alituinen kansallinen yhtenäisyys tapahtumien ympärillä. Kansallista yhtenäisyyttä tuputetaan aina kun valtiot tarvitsevat proletaarista tykinruokaa. Vaatimukset itsensä uhraamisesta muiden etujen ja kunnian tähden kohdistuvat aina samoihin ihmisiin. Oltiin sitten kansakunnan, "rauhan" tai tasavallan puolesta, uhrit ovat samoja, kun päätöksentekijät pyörittelevät peukaloitaan palatsiensa kultakoristeiden alla.

Väittely on asian syvällistä käsittelyä kahden tai useamman osapuolen vastakkainasettelun kautta. Joidenkin mielestä väittelyt ovat hajottavia ja niitä pitäisi vältellä, mutta mielestämme niitä täytyy ruokkia. Sillä väittelyn tarkoitus ei ole julistaa voittajaa, jonka eteen kaikkien tulisi polvistua, vaan rikastaa kaikkien tietoisuutta. Väittelyt selkeyttävät ajatuksia. Erilaisten ajatusten selkeä muotoilu ja keskinäinen kilvoittelu (väittely!) valottaa niiden hämäriä nurkkia ja osoittaa heikot kohdat. Siitä on hyötyä jokaiselle. Se auttaa kaikkia osallistujia hiomaan, korjaamaan tai vahvistamaan omia ajatuksiaan. Siitä on hyötyä myös jokaiselle seuraajalle, jotka voivat valita puolensa tai olla valitsematta.

Etnologia on kehittynyt mestarillisesti viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Sen ansiosta primitiiviset yhteiskunnat ovat pystyneet pakenemaan, jos nyt ei kohtaloaan (katoamista), niin ainakin sitä karkotusta, johon ikiaikainen eksotiikan perinne läntisessä ajattelussa ja mielikuvituksessa on heidät tuominnut. Lapsellinen vakaumus siitä, että eurooppalainen sivilisaatio on ehdottoman ylivertainen kaikkiin muihin yhteiskuntajärjestelmiin verrattuna, on hiljalleen korvattu kulttuurirelativismin hyväksymisellä. Siinä, torjumalla imperialistinen arvojen hierarkian tärkeys, myönnetään tuomitsematta yhteiskunnallis-kulttuuristen eroavaisuuksien rinnakkaiselo. Toisin sanoen, emme enää luo primitiivisiin yhteiskuntiin jotenkin valistuneen ja jotenkin humanistisen amatöörin uteliasta tai huvittunutta katsetta. Sen sijaan otamme ne vakavasti. Kyse on siitä miten pitkälle tämä vakavasti ottaminen ylettyy?

Aina kun useampia anarkisteja kohtaa toisensa, syntyy väittelyjä. Tämä ei ole yllätys, sillä sanaa †anarkisti†käytetään kuvaamaan laajaa ajatusten ja käytäntöjen kirjoa, jotka ovat usein keskenään ristiriitaisia. Ainoa yhteinen nimittäjä on halu päästä eroon auktoriteetista, eivätkä anarkistit ole samaa mieltä edes siitä mitä auktoriteetti on, puhumattakaan siitä millaiset menetelmät ovat sopivia sen tuhoamiseksi. Nämä kysymykset nostavat esiin monia muita, ja niinpä väittelyt ovat väistämättömiä.

†Kannatamme suoraan demokratiaan pohjautuvan työväenliikkeen kehittämistä, emme vain siksi että se tulisi olemaan tehokkaampi nykypäivän taistelussa työnantajaluokkaa vastaan, vaan koska se enteilee vapauden ja tasa-arvon yhteiskuntaa ilman autoritaarisuutta ja riistoa, ja alkaa luoda sille pohjaa.†– Anarkosyndikalistisen organisaation Workers Movement Alliancen lentolehtisestä.
1300- ja 1400-luvuilla sai alkunsa Amerikan itsenäisyyssotaan ja Ranskan vallankumoukseen huipentunut sosiaalinen (...)

Miksi ihmeessä nuo rakkaat lapset ampuivat Montanellia jalkoihin? Eikö olisi ollut parempi ampua häntä suuhun?

Tietenkin olisi. Mutta se olisi ollut myös rankempaa. Kostonhimoisempaa ja synkempää. Tuollaisen pedon rampauttamisella voi olla syvempiä merkityksiä, jotka ylittävät koston, rangaistuksen hänen vastuistaan, fasistijournalisti ja pomojen lakeija kun on.

Rampauttaminen pakottaa hänet ontumaan, saa hänet muistamaan. Lisäksi rampauttaminen on hyväksyttävämpi ajanviete kuin suuhun ampuminen, jolloin aivonpalasia lentelee silmäkuopista.

Toveri, joka astuu aamuisin sumuun kävelläkseen tehtaan tai toimiston tukahduttavaan ilmapiiriin vain nähdäkseen samat kasvot: esimies, vuorovahti, hetken vakooja, stahanovilainen-jolla-on-seitsemän-lasta-elätettävänä. Tuo toveri tuntee tarpeen vallankumoukselle, taistelulle ja fyysiselle yhteenotolle, jopa kuolettavalle. Mutta hän haluaa myös saada itselleen jotain riemua nyt, tässä. Ja hän vaalii tätä riemua fantasioissaan, kun hän kävelee sumuun ja kuluttaa tuntikausia junissa tai raitiovaunuissa, tukehtuu joutaviin menemisiin toimistossa tai keskelle hyödyttömiä pultteja, jotka pitävät kasassa pääoman hyödyttömiä mekanismeja.

Maailmantalouden horjuessa valtaeliitti pitää kapitalismista kiinni kynsin ja hampain, vaikka ympärillä korttitalo horjuu. Tästä kärsivät ihmiset kuuntelevat kyseenalaistamatta rahaa käärivän valtaeliitin käskyjä, joita eliitti antaa vain pelastaakseen oman persnahkansa.

Kutsumatta pakottaudumme keskusteluun, joka ei kuulu meille. Eikä tule koskaan kuulumaan, sillä se tapahtuu maaperällä, joka tulee pysymään steriilinä kapinallisten näkökulmien kehittymiselle sekä siihen liittyville anarkistisille ajatuksille ja toiminnalle. Joten voidaan hyvinkin kysyä: miksi kirjoittaa kirje? Koska mikään ei ole lähempänä sydäntämme kuin vapauttava ja tuhoava kapina, taistelu vallitsevan kumoamiseksi. Koska emme milloinkaan lakkaa tunnistamasta itseämme kaikissa tovereissa, jotka vapaudenjanonsa pohjalta päättävät iskeä vallan rakenteita ja ihmisiä vastaan. Harvaa asiaa arvostamme yhtä paljoa kuin yksilön tahtoa, pyrkimystä johdonmukaisuuteen sekä, ennen kaikkea, rohkeutta sytyttää tulilanka. Älkää luulko, että kirjoitamme tämän voidaksemme miellyttää. Tämä on aitoa, kuten on huolemme anarkistisen taistelun vapaaehtoisesta amputaatiosta.

Kapinallinen anarkismi ei ole ideologinen ratkaisu kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, eikä se ole hyödyke kapitalistisilla ideologioiden ja mielipiteiden markkinoilla. Sen sijaan se on jatkuvaa ajattelun ja toiminnan vuoropuhelua, jonka päämääränä on tehdä loppu valtion ylivallasta ja kapitalismin jatkuvuudesta. Tämä edellyttää analyysiä ja keskustelua edetäkseen. Emme katso jonkun ihanneyhteiskunnan suuntaan tai tarjoa mielikuvaa utopiasta julkisuuden kulutettavaksi. Kautta aikojen useimmat (...)

Tällä tiedotteella otamme vastuun 11.-12.6 välisenä yönä tapahtuneesta sabotaasi-iskusta, jonka kohteena oli raideliikenteen turvalaitekoppi Vantaan Rekolassa. Iskuun tarvitsimme vain sorkkaraudan, vessapaperia, muutaman kanisterillisen bensaa ja tulta. Mursimme oven ja käytimme sytytysnesteellä valeltua vessapaperia sytytyslankana, jotta ehtisimme rauhassa paeta paikalta ennen poliisin tai palokunnan saapumista.